ELÄMÄÄ EUROPAHÜTTELLÄ (JA MAAILMAN PISIN RIIPPUSILTA)

Viikko 42 ja perinteinen syysloma. Olemme viettäneet lasten kanssa lomaa kotosalla ja viikon aikana olen ehtinyt tehdä monia sellaisia asioita, mitkä perusarjessa jäävät kaiken muun jalkoihin. Netflixin ja neulomisen lisäksi olen iltaisin käynyt valokuvia läpi ja palannut niiden avulla kesälomareissuni maisemiin Sveitsin Alpeille, karun kauniille Kap Verdelle, jouluvalojen valaisemaan Lontooseen, Bathin historiallisille kaduille, Etelä-Walesin rannoille. Samalla myös jo vähän tulevia lomareissuja suunnitellen. Perinteiset rantakohteet eivät ole viime aikoina niinkään kiehtoneet, ennemminkin aktiivi- tai kaupunkilomat. Mieluiten muistojen maisemiin Britteihin tai Sveitsiin. Yksi Pariisin reissukin olisi kevään mittaan toteutettava, sen olen tyttärelle luvannut jo kauan sitten täyden kympin kunniaksi. Nyt kun pitkän tauon jälkeen saan opettaa taas saksan kieltä, myös Berliini tai Wien kiinnostaisi kovasti. Lapset alkavat olla jo sen ikäisiä, että olen vakavasti miettinyt myös viikon-parin kesäopintoja jossakin saksankielisellä kielialueella. Haaveilu ja suunnittelu on matkustuksessa monesti lähes yhtä kiehtovaa kuin itse reissu. 

Ehkä muistattekin aiemmat blogipostaukseni - tänä vuonna tein paluun nuoruuteni Sveitsiin. Ensin talvella miehen kanssa Zermattissa viikon lasketellen ja sitten kesäkuussa itsekseni Zermattin lähistöllä vaellellen ja entisen työpaikkani 20-vuotista taivalta juhlistaen. Sain tuolloin Insta storyn kautta hurjasti ihmettelyjä tästä vuoristomajasta ja maisemista, jonne pääsin yli 10 vuoden tauon jälkeen vihdoin taas fiilistelemään uskomatonta ympäristöä, jossa työskentelin parin kesäsesongin ajan 2000-luvun alkupuolella. Tässä jutussa viimein tarinaa Europahütte-ajoistani, melko pitkästikin. Saat luvan katsoa myös pelkät kuvat, jos ei kärsivällisyys riitä kirjoitettuun juttuun.

Europahütte sijaitsee 2222 metrin korkeudessa 9 kilometrin päässä Zermattin hiihtokeskuksesta. Pikkuisen Randan kylän yläpuolella vuoren rinteessä sijaitsevalle vuoristomajalle pääsee kylästä verkkaiseen tahtiin parissa tunnissa kävellen (omat enkkani taitaa olla 55 minuuttia, vauhdilla jyrkintä reittiä ylöspäin harppoen). Maja on rakennettu korkealla kulkevan vaellusreitin varrelle majoitus- ja ruokailupaikaksi vaeltajille, jotta heidän ei tarvitse laskeutua vaelluspäivien välillä alas laaksoon ja taas aamulla nousta takaisin ylös reitille. Ekstremevaeltajat voivat valita reitikseen jopa 162 kilometrin pituisen korkealla kulkeavan Tour Monte Rosa -reitin, joka kiertää ympyräreittinä Monte Rosa -vuoren ympäri Italian puolelle ja takaisin. Ehdottomasti yksi elämäni bucket list:lle kirjatuista projekteista. Reissu, johon saisi varata vähintään viikonpäivät aikaa. Europahütte on myös päiväretkeilyn päässä. Vaeltajien lisäksi hütte palvelee vuorikiipeilijöitä, jotka jatkavat Europahütteltä ylöspäin Domhüttelle kolmeen tuhanteen metriin ja siitä edelleen neljän ja puolen kilometrin korkeudessa sijaitsevalle Sveitsin korkeimmalle huipulle Domille. Tuon reissun sain tehdä minäkin toisena hüttekesänäni, kun työnantajat Kati ja Marcel sen minulle lahjaksi antoivat.

Tänä kesänä juhlimme siis Europahütten 20-vuotistaivalta. Pääsin toista kertaa ylös helikopterin kyydissä, kun lensin Hütten emännän Katin kanssa ylös jo pari päivää ennen juhlia laittamaan paikkoja kuntoon heti juhlien jälkeen alkavaa sesonkia varten. Petasimme kaikki yli 40 petipaikkaa, järjestelimme ylös lennätetyt ruokatavarat ja muut tarvikkeet varastoihin, pesimme ikkunat ja siistimme paikat muutenkin ojennukseen.

Juhlissa oli hauska tavata työntekijöitä muilta kesiltä. Kesät ylhäällä Hüttellä olivat vertaansa vailla. Ne antoivat paljon, mutta myös vaativat paljon. Näitä hetkiä oli hauska muistella sellaisten ihmisten kanssa, jotka tiesivät tasan, mistä puhuttiin. Tuolla korkeuksissa vietimme tosi tiivistä elämää pienissä sisätiloissa, välillä lähes pari viikkoakin putkeen työskennellen. Olimme yhtä suurta perhettä omistajaperheen, Katin ja Marcelin ja lasten, sekä parin muun työntekijän kanssa. Myös kyläläiset tulivat tutuksi ja paikkakunnalle oli helppo kotiutua. Ylhäällä hüttellä ei voinut välttyä Hüttenkollerilta, mökkihöperyydeltä, eräänlaiselta yksinäisyydeltäkin toisinaan, vaikka päivät täyttyivätkin sosiaalisista kohtaamisista. Niistä olisikin juttu jos toinenkin kerrottavana, Kerran pari viikkoa saksalaisia eläkeläisiä kestinneenä tuntui eräänä päivänä taivaan lahjalta, kun ovesta asteli sisään pari nuorta kiharatukkaista australialaista surffaripoikaa.  Kun pääsimme viettämään vapaapäiviä useamman päivän työputken jälkeen, kävelimme alas Randan kylään, jossa asukkaita tuolloin oli parin sadan luokkaa. Muistan edelleen sen epätodellisen tunteen, kun laskeudut illansuussa pitkästä aikaa alas vuorien rinteeltä ja näet ensimmäistä kertaa katuvalot, ehkä pari autoakin kylänraitilla. Tunsit palanneesi sivistyksen pariin, vaikkakin sveitsiläisellä mittapuulla oltiin edelleenkin aivan Urwaldissa. Ikimetsissä.

Vapaa-aika ylhäällä, aamuisin ennen työvuoroa, iltapäivisin työtuntien välissä tai iltaisin viimeistenkin tiskien jälkeen, oli ihanan yksinkertaista - näin jälkeenpäin ajateltuna todellista hiljaisuuden retriittiä, mindfulnessia ja downshiftausta parhaimmillaan. Useimmiten kulutin vapaat valoisat tuntini lenkkeillen. Iltaisin luin tai seurustelin hüttenväen ja asiakkaiden kanssa. Vaeltamisesta ja juoksemisesta en saanut tarpeekseni, vaikka reitit kesien myötä aika yksitoikkoiset olivatkin. Hütteltä lähti polku vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas :). Siinä tuli kivilouhikot ja murmelien kolot parina kesänä melko tutuiksi. Ympäröivät maisemat, raikas vuoristoilma ja sään vaihtelut saivat tuikitutut reitit tuntumaan silti aina yhtä ihanilta.

 

Aikamoisia vaaranpaikkojakin vuoristossa tuli kohdattua, niistä yleisimpänä kivivyöryt, joita lähellä oli niin paljon, että vyöryt ovat vuosien saatossa rikkoneet pahimpien vyöryalueiden kohdalle rakennetut tunnelit tai pienemmät sillat. Vuosi sitten kesällä Hütten lähelle pahimpaan vyörypaikkaan rakennettiinkin kuvissa näkyvä maailman pisin riippusilta, Charles Kuonen (- paikallisen viinitilallisen, siltaprojektin pääsponsorin, mukaan nimetty) riippusilta on lähes puoli kilometriä pitkä ja sijaitsee nyt sen verran korkealla, ettei vyöryjen pitäisi sitä tavoittaa. Olipa aika uskomatonta astella ensi askeleet vain 65cm leveällä sillalla. Aiemmin Hüttelle löysi vain todelliset retkeilijäsielut, nyt maailman pisimmäksi mitattu silta houkuttelee kiipeämään korkeuksiin jos jonkinäköistä varvassandaaleissa ja farkuissa matkaajaa. Itsekin kohtasin noina päivinä aika monta voimiensa äärirajoilla ponnistelevaa kävelijää, jotka eivät voineet uskoa, että sillalle oli vielä sittenkin niin pitkä ja raskas matka. Sitä myötä Hüttenkin asiakaskunta on kasvanut huimasti. Ennen helikopterilla lennätettiin lisää ruokatarvikkeita ylös ehkä kerran viikossa, nykyisin lentoja saa tehdä lähes päivittäin. Myös majan terassia suurennettiin tälle kesälle ja kanssamme ylös lennätettiin myös paikallisen puusepän tekemiä ulkokalusteita.
 

Ihan kaikille tälläinen paikka ei varmasti sovi. Omaan askeettiseen, pohjimmiltaan vähän introverttiinkin, luonnosta voimaantuvaan sielunmaailmaan se sopi täydellisesti. Voisin kuvitella itseni Hüttelle kesätöihin taas joskus sitten, kun omat lapset ovat jo niin isoja, etteivät minua kotona enää tarvitse. Sitä ennen suunnitelmissa on Pikku Heidi -projekti, vuoristoelämän alkeet osa 1, tyttöjen kanssa. Ehkäpä jo ensi kesänä.

WHEN IN ZERMATT

Rakastan vuoria, Sveitsiä ylipäätään. Sveitsin jylhimmät alpit Wallisin kantonissa aivan Italian rajalla ovat minulle erityisen rakkaita. Iso osa minua edelleen, vaikka vuosia on ehtinyt välissä vieriäkin. Asuin nuorempana Sveitsissä yhteensä kolmen vuoden ajan, joista parisen vuotta täällä vuoristossa, aika extreme-paikoissakin. Tein välillä kolmeakin työtä samaan aikaan, kovimman sesongin aikaan viikkotolkulla ilman vapaapäiviä. Valutin cappuccinoja aamun varhaisella, keitin litratolkulla Glühweiniä iltapäivän afterskille ja sekoittelin coctaileja iltamyöhään jazzbaarissa elämästä nautiskelijoille. Nautin ihmisläheisestä käytännön työstä, josta maksettiin paremmin kuin Suomessa akateemisesti koulutetulle. Vapaapäivinä hiihdin Italian puolelle lounaalle. Nautin siitä tunteesta, kun tuntee olevansa toisaallakin aivan kotonaan. Kun tuntee paikallisen murteenkin kuin omat taskunsa.  Kun tuntee jokaikisen vuoren huipun nimeltä. Rakastan sitä rauhaa, joka vuorilla vallitsee. Tai sitä pienuuden tunnetta, jonka yli kahdenkymmenen nelitonnisen huipun ympäröimänä tuntee. Jäätiköllä vuoristotautisena sakeassa sumussa hiihtäessä ja railan reunalla U-käännöstä tehdessä elämän rajallisuuden tajuaa olevan aivan käsin kosketeltavissa. Vähän hullunrohkeuttakin tuli tuolla harrastettua. 

Maaliskuussa vietimme pitkästä, pitkästä aikaa mieheni kanssa reilun viikon Tobleronesta tutun Matterhornin juurella Zermattissa. Yhteisiä muistojakin ehdimme täällä tekemään, mentiinhän silloin kauan sitten kylässä kihloihinkin. Entinen kotikylä tuntui edelleen kodilta, tutut ihmiset ja vuorenhuiput valloittivat sydämen taas uudelleen. Ne, jotka tuntevat rakkauteni Sveitsiin, voivat ehkä aavistaa, kuinka onnellinen olin tuon viikon. Viikon irtiotto kotiympyröistä ja ero lapsista oli toki meille aivan uutta, mutta he pärjäsivät hienosti mummiloissa ja mekin saimme ajan kulumaan. Sattuihan meidän lomaviikoksi sattumalta vuoden paras puuteriviikko Zermattiin, joten eipä tarvinnut kahta kertaa miettiä, mitä päivät tehtäisiin. 360 kilometriä rinteitä Sveitsin puolella ja Italian puolen ynnä muut huomioiden viikko rinteessä ja sen ulkopuolella oli aivan liian nopeasti ohi.

Matterhorn oli yhtä hurmaava kuin aina. Eikö olekin käsittämätöntä, kuinka vuori voi olla noin veistoksellinen! Maailman kaunein. 

Tuollakin nuolen osoittamassa pisteessä olen kerran ollut töissä ja tuo sumuhiihto tapahtui juurikin tämän kuvan jäätikköä alas laskeutuessa. Siinä yläpuolella Sveitsin ja Italian rajalla oleva Dufourspitze 4634m.

Tuon Dom-vuoren (4545m)olen kerran huiputtanut. Se korkein Sveitsin rajojen sisäpuolella oleva huippu. Siihen aikaan otettiin vielä paperivalokuvia.

Reissusta on jo ehtinyt kulua aikaa ja näin kevään korvalla talvikuvien esiin kaivaminen tuntui vähän hassulta. Mutta halusin ehdottomasti jakaa Zermattin maisemia myös teille tänne blogiin. Instassa pääsittekin näihin käsiksi jo silloin reaaliajassa. Kuvia riittäisi vielä pariin toiseenkin juttuun ja koska vappuna kävin Finnairilla lento-ostoksilla, on tämä kohde ajankohtainen taas kesän korvalla ja lunta sekä hiihtokelejähän tuolla ylhäällä jäätiköllä riittää kesälläkin. Siksipä saatan fiilistellä talvikuvilla täällä vielä uudemmankin kerran toukokuun aikana. Tiedä vaikka saisin jonkun teistä innostumaan ja kokemaan Zermattin alppikylän taian joku kaunis päivä itsekin!

SATUMAINEN PIKKUMÖKKI TUNTURISSA

Ken on nähnyt Joulutarina-elokuvan, tunnistanee varmasti näidenkin kuvien Jolupukin mökiksi ristityn hirsimökin. Levillä nimittäin sijaitsee tuota elokuvaa varten rakennettu pieni mökki, aivan rinteiden vieressä suksien saavutettavissa. Tästä elokuvan rekvisiitaksi rakennetusta idyllisestä mökistä ja sen vieressä sijaitsevasta pikkunavetasta on sittemmin tullut suosittu retkikohde Levitunturin puuttomalla laella. Me laskimme mökkiä ihastelemaan kahdelleen Rapatuntalon Mintun kanssa sillä välin, kun isommat lapset jäivät hiomaan lähistön metsäreittejä. Ja kun kaksi visuaalista kamerakaulaa saa itselleen tälläisen paikan ja hetken ilman kiireisempiä kanssakulkijoita syntyy aika monta kuvaa ja hiljaista huokailua. Siispä tässä teidän iloksi talvinen sohvamatka Joulutarinan maisemiin, olkaa hyvät! Joulupukkia ei paikalla näkynyt, mutta kuvista voit sen sijaan bongata pari hiihtopukuihin sonnustautunutta tonttua.

Tarkemmat koordinaatit tämän kuvauksellisen mökin sijainnista on Etelä- ja Länsirinteiden väliin jäävien rinteiden kupeessa, aivan gondolihissin yläaseman tuntumassa, rinteen 11.3 sivussa. Jollei kuitenkaan halua romuttaa Joulutarinan illuusiota Joulupukin tarinasta, kannattaa mökkiä suosiolla ihailla vain kauempaa ulkopuolelta. Mökin sisään astuessa polkaisee nimittäin helposti tyhjää niin jalka kuin joulusatuihin uskova sydänkin ja lattian puuttuessa ymmärtää viimeistään tuon tarinan olevan vain tarinaa. Mökin sisäpuolelta kuvatut kohtaukset on nimittäin kuvattu aivan muissa lavastuksissa.

Näiden Lappi-tunnelmien siivittämänä toivottelen teille ihanaa perjantai-iltaa ja alkavaa viikonloppua! Meillä se jatkuu vähintään yhtä satumaisissa maisemissa. Mutta missä, siitä lisää myöhemmin blogissa ja reaaliaikaisemmin Instagramin puolella. Pienen varjon uuteen seikkailuun tuo tämä tauti, joka ei vieläkään täysin nujerrettu ole, mutta eilen saatu lääkekuuri onneksi kovasti sen eteen töitä tekee. Kuullaan taas, seuraavan kerran siis aivan toisaalta!

LEVIN LUMOA

Viikko talvilomaa alkaa kääntyä kohti loppuaan ja me palasimme illan suussa kotiin Lapin lomaltamme. Vietimme viikon Levillä lasten ja ystävien kanssa lasketellen ja suurella porukalla mökkielämää viettäen. Siitä olikin tovi vierähtänyt, kun niin pohjoisessa olin käynyt. Omassa lapsuudessani hiihtokeskukset kävivät jo turhankin tutuksi pujotteluharrastuksen ja isän hiihdonopettajatyön myötä ja muistan, kuinka tuota rinne-elämää elettiin kyllästymiseen saakka: arki-illat lähirinteissä ja viikonloput sekä lomat pohjoisen keskuksissa. Rukalla ja Ruotsin Lapissa olemme käyneet nyt aikuisenakin, mutta muuten Suomen Lappi on jäänyt vähälle huomiolle. Aurinkoinen mutta välillä hyytävänkin kylmä talviurheiluviikko oli mukavaa vaihtelua myös  etelän lomille, joita lasten kanssa näin talvisin olemme ennemminkin tehneet. Levi lumosi meidän perheen monin tavoin. Parasta lomassa oli:

KAUNIIT TUNTURIMAISEMAT..

Nämä lumimöhköiset puut ja valkoiset tunturien laet. Kaunis talvinen valo ja kimalteleva glitterlumi. Niin kaunista katseltavaa!

PERHEEN SAAVUTETTU HIIHTOUNELMA..

Lasten ollessa ihan pieniä, mietimme mieheni kanssa, kuinka ehkä sitten joskus pääsisimme koko perheen voimin rinteeseen. Ja nyt tämä sitten viimein on totta. Esikoinen on jo vanha konkari, mutta nyt meni varovainen kuopuksemmekin jo itsekseen metsäreiteille. Niin ylpeä olen tuosta pienestä sinnikkäästä kirpusta, joka voitti pelokkuutensa ja oppi nauttimaan laskun hurmasta. Erityismaininta menee Levin Etelärinteille. Pitkät, loivat rinteet ovat erinomaisia harjoitteluun.

KAVEREIDEN KANSSA..

Laskuseuraa riitti niin lapsille kuin meille aikuisillekin. Välillä oli vähän turhankin huimaa katseltavaa tämän kypäräjengin edesottamukset metsäreiteillä. Laskun riemua hekumoitiin kaakaokupposten ja herkkumunkkien äärellä lämmitellen. Tunturiravintola Tuikku ja Etelärinteiden Sivakka pitivät herkkuhuollosta hyvän huolen.

Kuva: Rapattutalo

MAAGISEN KAUNIIT AURINGONLASKUT JA  LAPIN LUONNON VÄRIPALETTI

Vaikka varpaat olivat laskupäivien päätteeksi jo päkiöitä myöten umpijäässä, nämä tunturista nähdyt auringonlaskut olivat pysäyttävän kauniita. Todellista Lapin lumoa. Ne pastelliin värjäytyvät taivaanrannat jäivät minulta tosin kokonaan kuvaamatta, mutta tulivat senkin edestä hetkissä nautituiksi. 

Tätä reissua tulemme varmasti muistelemaan vielä pitkään ja jos takapenkkiä on uskominen, niin ensi talven lomakohde on jo näin hyvissä ajoin päätetty. Reissukuvia on vielä pari kansiollista jemmassa, mutta säästän teidät tämän suuremmalta kuvatulvalta tässä yhteydessä. Ehkä vielä palataan Lapin maisemiin toisenkin postauksen edestä. 

Kuinkas siellä on kymppiviikkoa vietetty, lomalla vai arjen pyörteissä?