ELÄMÄÄ EUROPAHÜTTELLÄ (JA MAAILMAN PISIN RIIPPUSILTA)

Viikko 42 ja perinteinen syysloma. Olemme viettäneet lasten kanssa lomaa kotosalla ja viikon aikana olen ehtinyt tehdä monia sellaisia asioita, mitkä perusarjessa jäävät kaiken muun jalkoihin. Netflixin ja neulomisen lisäksi olen iltaisin käynyt valokuvia läpi ja palannut niiden avulla kesälomareissuni maisemiin Sveitsin Alpeille, karun kauniille Kap Verdelle, jouluvalojen valaisemaan Lontooseen, Bathin historiallisille kaduille, Etelä-Walesin rannoille. Samalla myös jo vähän tulevia lomareissuja suunnitellen. Perinteiset rantakohteet eivät ole viime aikoina niinkään kiehtoneet, ennemminkin aktiivi- tai kaupunkilomat. Mieluiten muistojen maisemiin Britteihin tai Sveitsiin. Yksi Pariisin reissukin olisi kevään mittaan toteutettava, sen olen tyttärelle luvannut jo kauan sitten täyden kympin kunniaksi. Nyt kun pitkän tauon jälkeen saan opettaa taas saksan kieltä, myös Berliini tai Wien kiinnostaisi kovasti. Lapset alkavat olla jo sen ikäisiä, että olen vakavasti miettinyt myös viikon-parin kesäopintoja jossakin saksankielisellä kielialueella. Haaveilu ja suunnittelu on matkustuksessa monesti lähes yhtä kiehtovaa kuin itse reissu. 

Ehkä muistattekin aiemmat blogipostaukseni - tänä vuonna tein paluun nuoruuteni Sveitsiin. Ensin talvella miehen kanssa Zermattissa viikon lasketellen ja sitten kesäkuussa itsekseni Zermattin lähistöllä vaellellen ja entisen työpaikkani 20-vuotista taivalta juhlistaen. Sain tuolloin Insta storyn kautta hurjasti ihmettelyjä tästä vuoristomajasta ja maisemista, jonne pääsin yli 10 vuoden tauon jälkeen vihdoin taas fiilistelemään uskomatonta ympäristöä, jossa työskentelin parin kesäsesongin ajan 2000-luvun alkupuolella. Tässä jutussa viimein tarinaa Europahütte-ajoistani, melko pitkästikin. Saat luvan katsoa myös pelkät kuvat, jos ei kärsivällisyys riitä kirjoitettuun juttuun.

Europahütte sijaitsee 2222 metrin korkeudessa 9 kilometrin päässä Zermattin hiihtokeskuksesta. Pikkuisen Randan kylän yläpuolella vuoren rinteessä sijaitsevalle vuoristomajalle pääsee kylästä verkkaiseen tahtiin parissa tunnissa kävellen (omat enkkani taitaa olla 55 minuuttia, vauhdilla jyrkintä reittiä ylöspäin harppoen). Maja on rakennettu korkealla kulkevan vaellusreitin varrelle majoitus- ja ruokailupaikaksi vaeltajille, jotta heidän ei tarvitse laskeutua vaelluspäivien välillä alas laaksoon ja taas aamulla nousta takaisin ylös reitille. Ekstremevaeltajat voivat valita reitikseen jopa 162 kilometrin pituisen korkealla kulkeavan Tour Monte Rosa -reitin, joka kiertää ympyräreittinä Monte Rosa -vuoren ympäri Italian puolelle ja takaisin. Ehdottomasti yksi elämäni bucket list:lle kirjatuista projekteista. Reissu, johon saisi varata vähintään viikonpäivät aikaa. Europahütte on myös päiväretkeilyn päässä. Vaeltajien lisäksi hütte palvelee vuorikiipeilijöitä, jotka jatkavat Europahütteltä ylöspäin Domhüttelle kolmeen tuhanteen metriin ja siitä edelleen neljän ja puolen kilometrin korkeudessa sijaitsevalle Sveitsin korkeimmalle huipulle Domille. Tuon reissun sain tehdä minäkin toisena hüttekesänäni, kun työnantajat Kati ja Marcel sen minulle lahjaksi antoivat.

Tänä kesänä juhlimme siis Europahütten 20-vuotistaivalta. Pääsin toista kertaa ylös helikopterin kyydissä, kun lensin Hütten emännän Katin kanssa ylös jo pari päivää ennen juhlia laittamaan paikkoja kuntoon heti juhlien jälkeen alkavaa sesonkia varten. Petasimme kaikki yli 40 petipaikkaa, järjestelimme ylös lennätetyt ruokatavarat ja muut tarvikkeet varastoihin, pesimme ikkunat ja siistimme paikat muutenkin ojennukseen.

Juhlissa oli hauska tavata työntekijöitä muilta kesiltä. Kesät ylhäällä Hüttellä olivat vertaansa vailla. Ne antoivat paljon, mutta myös vaativat paljon. Näitä hetkiä oli hauska muistella sellaisten ihmisten kanssa, jotka tiesivät tasan, mistä puhuttiin. Tuolla korkeuksissa vietimme tosi tiivistä elämää pienissä sisätiloissa, välillä lähes pari viikkoakin putkeen työskennellen. Olimme yhtä suurta perhettä omistajaperheen, Katin ja Marcelin ja lasten, sekä parin muun työntekijän kanssa. Myös kyläläiset tulivat tutuksi ja paikkakunnalle oli helppo kotiutua. Ylhäällä hüttellä ei voinut välttyä Hüttenkollerilta, mökkihöperyydeltä, eräänlaiselta yksinäisyydeltäkin toisinaan, vaikka päivät täyttyivätkin sosiaalisista kohtaamisista. Niistä olisikin juttu jos toinenkin kerrottavana, Kerran pari viikkoa saksalaisia eläkeläisiä kestinneenä tuntui eräänä päivänä taivaan lahjalta, kun ovesta asteli sisään pari nuorta kiharatukkaista australialaista surffaripoikaa.  Kun pääsimme viettämään vapaapäiviä useamman päivän työputken jälkeen, kävelimme alas Randan kylään, jossa asukkaita tuolloin oli parin sadan luokkaa. Muistan edelleen sen epätodellisen tunteen, kun laskeudut illansuussa pitkästä aikaa alas vuorien rinteeltä ja näet ensimmäistä kertaa katuvalot, ehkä pari autoakin kylänraitilla. Tunsit palanneesi sivistyksen pariin, vaikkakin sveitsiläisellä mittapuulla oltiin edelleenkin aivan Urwaldissa. Ikimetsissä.

Vapaa-aika ylhäällä, aamuisin ennen työvuoroa, iltapäivisin työtuntien välissä tai iltaisin viimeistenkin tiskien jälkeen, oli ihanan yksinkertaista - näin jälkeenpäin ajateltuna todellista hiljaisuuden retriittiä, mindfulnessia ja downshiftausta parhaimmillaan. Useimmiten kulutin vapaat valoisat tuntini lenkkeillen. Iltaisin luin tai seurustelin hüttenväen ja asiakkaiden kanssa. Vaeltamisesta ja juoksemisesta en saanut tarpeekseni, vaikka reitit kesien myötä aika yksitoikkoiset olivatkin. Hütteltä lähti polku vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas :). Siinä tuli kivilouhikot ja murmelien kolot parina kesänä melko tutuiksi. Ympäröivät maisemat, raikas vuoristoilma ja sään vaihtelut saivat tuikitutut reitit tuntumaan silti aina yhtä ihanilta.

 

Aikamoisia vaaranpaikkojakin vuoristossa tuli kohdattua, niistä yleisimpänä kivivyöryt, joita lähellä oli niin paljon, että vyöryt ovat vuosien saatossa rikkoneet pahimpien vyöryalueiden kohdalle rakennetut tunnelit tai pienemmät sillat. Vuosi sitten kesällä Hütten lähelle pahimpaan vyörypaikkaan rakennettiinkin kuvissa näkyvä maailman pisin riippusilta, Charles Kuonen (- paikallisen viinitilallisen, siltaprojektin pääsponsorin, mukaan nimetty) riippusilta on lähes puoli kilometriä pitkä ja sijaitsee nyt sen verran korkealla, ettei vyöryjen pitäisi sitä tavoittaa. Olipa aika uskomatonta astella ensi askeleet vain 65cm leveällä sillalla. Aiemmin Hüttelle löysi vain todelliset retkeilijäsielut, nyt maailman pisimmäksi mitattu silta houkuttelee kiipeämään korkeuksiin jos jonkinäköistä varvassandaaleissa ja farkuissa matkaajaa. Itsekin kohtasin noina päivinä aika monta voimiensa äärirajoilla ponnistelevaa kävelijää, jotka eivät voineet uskoa, että sillalle oli vielä sittenkin niin pitkä ja raskas matka. Sitä myötä Hüttenkin asiakaskunta on kasvanut huimasti. Ennen helikopterilla lennätettiin lisää ruokatarvikkeita ylös ehkä kerran viikossa, nykyisin lentoja saa tehdä lähes päivittäin. Myös majan terassia suurennettiin tälle kesälle ja kanssamme ylös lennätettiin myös paikallisen puusepän tekemiä ulkokalusteita.
 

Ihan kaikille tälläinen paikka ei varmasti sovi. Omaan askeettiseen, pohjimmiltaan vähän introverttiinkin, luonnosta voimaantuvaan sielunmaailmaan se sopi täydellisesti. Voisin kuvitella itseni Hüttelle kesätöihin taas joskus sitten, kun omat lapset ovat jo niin isoja, etteivät minua kotona enää tarvitse. Sitä ennen suunnitelmissa on Pikku Heidi -projekti, vuoristoelämän alkeet osa 1, tyttöjen kanssa. Ehkäpä jo ensi kesänä.

HUH HELLETTÄ JA HURJIA SATTUMUKSIA

Suomalaisen sisäinen kello sanoo, että nyt on syksy, mutta kyllä cardiffilainen lämpömittari on näyttänyt viimeisinä viikkoina vielä iloisesti kovin kesäisiä lukemia. Tänäänkin, mittari komeili iltapäivällä yli kahtakymmentä astetta. Yhden täällä eletyn talven jälkeen voikin kokemuksen syvällä rintaäänellä jo sanoa, että nyt nautitaan, sillä kyllä vielä varmasti on aika myös vaakasuoraan sateen ja hatun päästä puhaltavan myrskutuulen. 

Tällä viikolla tosin jäi kesäsäässä ilakointi puolitiehen, kun kaikki ei mennytkään, kuten loppuviikon lämpimille päiville oltiin suunniteltu. Vuorokausi sairaalassa esikoisen leikkikentällä kärsineen tapaturman vuoksi, yöllinen nukutus ja operaatio saivat meidät käpertymään loppuviikoksi kotiin. Jos tyttärellä, niin otti kyllä äidilläkin tapahtunut karmeus turhan koville, siksi on lohdullista kääntää välillä ajatukset tälläisiin kuvien kaltaisiin terveisiin kesäpäiviin, jolloin lapset saavat vailla huolta ja murhetta olla lapsia. Hyppiä aalloissa, tennispallon perässä tai vaikka naapuripyyhkeellä majailevan koiruuden kanssa. Kiipeillä kivuitta nousuveden valtaamilla kallioilla, liikkua vapaana ja olla iloisia.

Onneksi urhea tyttömme on parantunut tapahtuneesta päivä päivältä yllättävän nopeasti, mutta kuvankaltaisia hyppyjä ja uinteja saamme vielä tovin odotella. Nämä kuvat ovat itse asiassa reilun parin viikon takaa, kun vietimme Suomi-loman jälkeen kauniita helteisiä rantapäiviä Etelä-Walesin rannoilla, eväät ja uikkarit kassissa. Tämäkin Ogmore-by-the-sean ranta on yksi suosikeistamme, jonka lähellä on paljon muutakin kaunista katseltavaa. Taidankin jatkaa saman päivän maisemilla vielä seuraavan jutun verran, kun nousuveden vallattua rannan jatkoimme kaunista kesäpäivää vähän ylempänä joen varrella.

/// These summer days! It's been incredible warm here in South Wales, though my scandinavian inner clock says it should be crispy autumn already. This week my older daughter had to face a terrible accident on the playground. So after spending some time in the Children's hospital for Wales and feeling too nervous after her spending those nocturnal moments in a  hospital theatre in the deepest sleep, it's somehow comforting to look back at these summery pictures filled with joy and happiness. Running and jumping. Without sorrow or even tiniest pain. Our bravest daughter is healing quicker day by day, so hopefully we have some lovely beach days still in store before those mind-blowing autumn storms.

These pictures are taken on one of our favourite beaches nearby, Ogmore-by-the-sea. We spent a lovely day there over too weeks ago, enjoying the last free days before the school start. There are some other lovely places and views close to the beach as well, so next I'll be back to show you where we headed after the high tide took over our beach spot. Have I ever said I love Wales and it's nature?! :D

VÄRIKÄS TENBY

Reilun viikon takaisella päiväretkellä läntiseen Walesiin löydettin kaunis Tenby ja sieltä korttelitolkulla pastellimajoja. Näin sateisena ja harmaana päivänä, ilman kosteuden keikkuessa yli 90 prosentissa,  oli kiva palata näihin sokerihuurrettuihin välimerellistä tunnelmaa henkiviin kuviin ja ottaa teidätkin samalla taas sohvamatkailemaan. Tenbystä olimme kuulleet vain pelkkää suitsutusta, joten se oli ollut meidän reissulistalla jo pidemmän aikaa. 

Tämä pieni satama- ja kalastuskaupunki sijaitsee puolentoista tunnin automatkan päässä täältä Cardiffista, joten se tulee varmasti olemaan yksi suosikkiretkikohteistamme tänä kesänä. Kauniit pastelliset talot, mailitolkulla pehmoista hiekkarantaa, keskiaikaiset linnakkeet ja kivimuurin sisään kätkeytyvä kaupungin keskusta kapeine kujineen ja pienine putiikkeineen, kahviloineen ja ravintoloineen oli jotenkin häkellyttävän hurmaava yhdistelmä. 

Vastottain luin lehtiartikkelin, jossa yksi Tenbyn rannoista oli äänestetty ohi eteläisemmän Euroopan helmien Euroopan kauneimmaksi rannaksi. Eipä itselläni olisi aiemmin tullut mieleenkään lähteä etsimään idyllisiä hiekkarantoja Walesistä.

Tenbyssä oli kyllä niin helppo hymyillä ja antaa ajan pysähtyä hetkeksi. Tuntea hento tuulenvire tukassa ja alkukesän ekat pisamat nenänpäässä. Kurkkia pastellitalojen ikkunoista sisään ja miettiä, miltä tuntuisi aina aamuisin hörppiä aamukahviaan ikkunoiden ääressä tälläistä maisemaa ihaillessa.

Tulisiko sinulle äkkiseltään mieleen, että nyt ollaan Britanniassa?

/// Last Monday we made a daytrip to Tenby in West Wales. 

Yep, could you have imagined that there are places like this in Britain?

TUULIPUKUTREFFIT TALVEEN

Voihan Wales, minkä taas teit! Hurmasit vuorostaan karunkauniilla "vuoristollasi"! Näistä kuvista on tosin jo jokunen viikko aikaa, mutta koska tiedän, että tänään tulen olemaan taas hurmioissani aivan toisen tyyppisissä maisemissa, niin tuli kiire julkaista nämäkin luonnosasteella roikkuvat kuvat. 

Meillä kävi uskomattoman ihana tuuri kuluneen talven aikana, kun saimme muutaman kerran lapsenlikan tuttavaperheemme aupparista. Ihana ja niin luotettava Satu palasi vasta takaisin Suomeen ja halusimme vielä viimeisen mahdollisuuden tullen hänet tyttöjen kanssa leikkimään ja itse tehdä jotain vähän muuta kuin lähteä ulos syömään. Siispä eräs lauantai pääsiäislomalla, sääennustetta uhmaten, vedimme tuulipuvut päälle ja suuntasimme auton nokan pohjoiseen Brecon Beaconsin kansallispuistoon. Lähdimme valloittamaan Etelä-Walesin korkeimpia vuoria. Kyllä, paikalliset nimittävät näitä vähän alle tuhatmetrisiä huippuja vuorikseen.

Alle tunnin ajomatka täältä meiltä merenpinnan tasolta ja maisemat siis vaihtuvat aivan erilaisiksi. Viiden tunnin haikin aikana nousimme kolmelle eri huipulle, joista korkein Pen y Fan oli 886 metrin korkeudessa. Vaikka elettiin jo huhtikuuta, lunta sateli vaakasuoraan ja olosuhteet olivat jopa suomalaiselle pakkaseen tottuneelle karuhkon kylmät. Välillä ylhäällä kävellessä sai maalailla maiseman ihan mieleisekseen, kun näkyvyys ei paljon kaverin kantapäitä pidemmälle yltänyt. Nauratti kyllä jo ajatuskin, että eiköhän sieltä kohta joku britti marssi vastaan sortsit jalassa. Eikä sitten kovin monen mutkan taakse tarvinnutkaan kävellä, kun tämä ihme taas vastaan käveli. Kumman kuumaveristä porukkaa. Välillä pilkotti onneksi aurinkokin ja saimme ihastella huikeita maisemia. Näille kukkuloille täytyy ehdottomasti päästä kiipeilemään joku kaunis kesäpäivä uudelleen.

Tuumasin miehelle, että nämähän olivat oikein suomalaiselle sopivat treffit, kun välimatkaa treffiseuraan oli välillä kymmeniäkin metrejä, eikä tarvinnut sanoa sanaakaan, sai vaan ihmetellä hiljaisuutta. Mies tähän tokaisi tosin, että "Ai miten niin hiljaista, sähän puhut koko ajan!"

Nyt ollaan hetki treffikatkolla, mutta ei me siitä onneksi jakseta välittää. Tänään vietämme Bank Holiday -vapaapäivää ja suunnataan katseet läntisempään Etelä-Walesiin koko perheen voimin. Onneksi sateisen ja viileän vapun jälkeen on luvassa aurinkoinen päivä. 

Ja hei, sehän on toukokuu! Uskomatonta, pian tulee vuosi täyteen tänne muutosta. Aika on mennyt niin vauhdilla ja paljon ihmettä on muistojen reppuun kertynyt. Katseet on jo suunnattu kaikkeen  kesäiseen kivaan! Tällä viikolla saamme taas vieraitakin Suomesta, niin huippuihanaa!

Mutta nyt menoksi, oikein mukavaa alkanutta viikkoa!

/// These pictures are from Brecon Beacons National Park in the southern Wales, where we were hiking a couple of weeks ago with my hubby. The highest peak Pen y Fan was in 886 metres. Yep, locals call these hills mountains. But I have to agree, the views were so spectacular and impressive that you can easily imagine being on high mountains. We were surprised by some snow fall and pretty unstable weather during the day. In April! These views I absolutely want to discover one day again by a picturesque summer weather.