ELÄMÄÄ EUROPAHÜTTELLÄ (JA MAAILMAN PISIN RIIPPUSILTA)

Viikko 42 ja perinteinen syysloma. Olemme viettäneet lasten kanssa lomaa kotosalla ja viikon aikana olen ehtinyt tehdä monia sellaisia asioita, mitkä perusarjessa jäävät kaiken muun jalkoihin. Netflixin ja neulomisen lisäksi olen iltaisin käynyt valokuvia läpi ja palannut niiden avulla kesälomareissuni maisemiin Sveitsin Alpeille, karun kauniille Kap Verdelle, jouluvalojen valaisemaan Lontooseen, Bathin historiallisille kaduille, Etelä-Walesin rannoille. Samalla myös jo vähän tulevia lomareissuja suunnitellen. Perinteiset rantakohteet eivät ole viime aikoina niinkään kiehtoneet, ennemminkin aktiivi- tai kaupunkilomat. Mieluiten muistojen maisemiin Britteihin tai Sveitsiin. Yksi Pariisin reissukin olisi kevään mittaan toteutettava, sen olen tyttärelle luvannut jo kauan sitten täyden kympin kunniaksi. Nyt kun pitkän tauon jälkeen saan opettaa taas saksan kieltä, myös Berliini tai Wien kiinnostaisi kovasti. Lapset alkavat olla jo sen ikäisiä, että olen vakavasti miettinyt myös viikon-parin kesäopintoja jossakin saksankielisellä kielialueella. Haaveilu ja suunnittelu on matkustuksessa monesti lähes yhtä kiehtovaa kuin itse reissu. 

Ehkä muistattekin aiemmat blogipostaukseni - tänä vuonna tein paluun nuoruuteni Sveitsiin. Ensin talvella miehen kanssa Zermattissa viikon lasketellen ja sitten kesäkuussa itsekseni Zermattin lähistöllä vaellellen ja entisen työpaikkani 20-vuotista taivalta juhlistaen. Sain tuolloin Insta storyn kautta hurjasti ihmettelyjä tästä vuoristomajasta ja maisemista, jonne pääsin yli 10 vuoden tauon jälkeen vihdoin taas fiilistelemään uskomatonta ympäristöä, jossa työskentelin parin kesäsesongin ajan 2000-luvun alkupuolella. Tässä jutussa viimein tarinaa Europahütte-ajoistani, melko pitkästikin. Saat luvan katsoa myös pelkät kuvat, jos ei kärsivällisyys riitä kirjoitettuun juttuun.

Europahütte sijaitsee 2222 metrin korkeudessa 9 kilometrin päässä Zermattin hiihtokeskuksesta. Pikkuisen Randan kylän yläpuolella vuoren rinteessä sijaitsevalle vuoristomajalle pääsee kylästä verkkaiseen tahtiin parissa tunnissa kävellen (omat enkkani taitaa olla 55 minuuttia, vauhdilla jyrkintä reittiä ylöspäin harppoen). Maja on rakennettu korkealla kulkevan vaellusreitin varrelle majoitus- ja ruokailupaikaksi vaeltajille, jotta heidän ei tarvitse laskeutua vaelluspäivien välillä alas laaksoon ja taas aamulla nousta takaisin ylös reitille. Ekstremevaeltajat voivat valita reitikseen jopa 162 kilometrin pituisen korkealla kulkeavan Tour Monte Rosa -reitin, joka kiertää ympyräreittinä Monte Rosa -vuoren ympäri Italian puolelle ja takaisin. Ehdottomasti yksi elämäni bucket list:lle kirjatuista projekteista. Reissu, johon saisi varata vähintään viikonpäivät aikaa. Europahütte on myös päiväretkeilyn päässä. Vaeltajien lisäksi hütte palvelee vuorikiipeilijöitä, jotka jatkavat Europahütteltä ylöspäin Domhüttelle kolmeen tuhanteen metriin ja siitä edelleen neljän ja puolen kilometrin korkeudessa sijaitsevalle Sveitsin korkeimmalle huipulle Domille. Tuon reissun sain tehdä minäkin toisena hüttekesänäni, kun työnantajat Kati ja Marcel sen minulle lahjaksi antoivat.

Tänä kesänä juhlimme siis Europahütten 20-vuotistaivalta. Pääsin toista kertaa ylös helikopterin kyydissä, kun lensin Hütten emännän Katin kanssa ylös jo pari päivää ennen juhlia laittamaan paikkoja kuntoon heti juhlien jälkeen alkavaa sesonkia varten. Petasimme kaikki yli 40 petipaikkaa, järjestelimme ylös lennätetyt ruokatavarat ja muut tarvikkeet varastoihin, pesimme ikkunat ja siistimme paikat muutenkin ojennukseen.

Juhlissa oli hauska tavata työntekijöitä muilta kesiltä. Kesät ylhäällä Hüttellä olivat vertaansa vailla. Ne antoivat paljon, mutta myös vaativat paljon. Näitä hetkiä oli hauska muistella sellaisten ihmisten kanssa, jotka tiesivät tasan, mistä puhuttiin. Tuolla korkeuksissa vietimme tosi tiivistä elämää pienissä sisätiloissa, välillä lähes pari viikkoakin putkeen työskennellen. Olimme yhtä suurta perhettä omistajaperheen, Katin ja Marcelin ja lasten, sekä parin muun työntekijän kanssa. Myös kyläläiset tulivat tutuksi ja paikkakunnalle oli helppo kotiutua. Ylhäällä hüttellä ei voinut välttyä Hüttenkollerilta, mökkihöperyydeltä, eräänlaiselta yksinäisyydeltäkin toisinaan, vaikka päivät täyttyivätkin sosiaalisista kohtaamisista. Niistä olisikin juttu jos toinenkin kerrottavana, Kerran pari viikkoa saksalaisia eläkeläisiä kestinneenä tuntui eräänä päivänä taivaan lahjalta, kun ovesta asteli sisään pari nuorta kiharatukkaista australialaista surffaripoikaa.  Kun pääsimme viettämään vapaapäiviä useamman päivän työputken jälkeen, kävelimme alas Randan kylään, jossa asukkaita tuolloin oli parin sadan luokkaa. Muistan edelleen sen epätodellisen tunteen, kun laskeudut illansuussa pitkästä aikaa alas vuorien rinteeltä ja näet ensimmäistä kertaa katuvalot, ehkä pari autoakin kylänraitilla. Tunsit palanneesi sivistyksen pariin, vaikkakin sveitsiläisellä mittapuulla oltiin edelleenkin aivan Urwaldissa. Ikimetsissä.

Vapaa-aika ylhäällä, aamuisin ennen työvuoroa, iltapäivisin työtuntien välissä tai iltaisin viimeistenkin tiskien jälkeen, oli ihanan yksinkertaista - näin jälkeenpäin ajateltuna todellista hiljaisuuden retriittiä, mindfulnessia ja downshiftausta parhaimmillaan. Useimmiten kulutin vapaat valoisat tuntini lenkkeillen. Iltaisin luin tai seurustelin hüttenväen ja asiakkaiden kanssa. Vaeltamisesta ja juoksemisesta en saanut tarpeekseni, vaikka reitit kesien myötä aika yksitoikkoiset olivatkin. Hütteltä lähti polku vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas :). Siinä tuli kivilouhikot ja murmelien kolot parina kesänä melko tutuiksi. Ympäröivät maisemat, raikas vuoristoilma ja sään vaihtelut saivat tuikitutut reitit tuntumaan silti aina yhtä ihanilta.

 

Aikamoisia vaaranpaikkojakin vuoristossa tuli kohdattua, niistä yleisimpänä kivivyöryt, joita lähellä oli niin paljon, että vyöryt ovat vuosien saatossa rikkoneet pahimpien vyöryalueiden kohdalle rakennetut tunnelit tai pienemmät sillat. Vuosi sitten kesällä Hütten lähelle pahimpaan vyörypaikkaan rakennettiinkin kuvissa näkyvä maailman pisin riippusilta, Charles Kuonen (- paikallisen viinitilallisen, siltaprojektin pääsponsorin, mukaan nimetty) riippusilta on lähes puoli kilometriä pitkä ja sijaitsee nyt sen verran korkealla, ettei vyöryjen pitäisi sitä tavoittaa. Olipa aika uskomatonta astella ensi askeleet vain 65cm leveällä sillalla. Aiemmin Hüttelle löysi vain todelliset retkeilijäsielut, nyt maailman pisimmäksi mitattu silta houkuttelee kiipeämään korkeuksiin jos jonkinäköistä varvassandaaleissa ja farkuissa matkaajaa. Itsekin kohtasin noina päivinä aika monta voimiensa äärirajoilla ponnistelevaa kävelijää, jotka eivät voineet uskoa, että sillalle oli vielä sittenkin niin pitkä ja raskas matka. Sitä myötä Hüttenkin asiakaskunta on kasvanut huimasti. Ennen helikopterilla lennätettiin lisää ruokatarvikkeita ylös ehkä kerran viikossa, nykyisin lentoja saa tehdä lähes päivittäin. Myös majan terassia suurennettiin tälle kesälle ja kanssamme ylös lennätettiin myös paikallisen puusepän tekemiä ulkokalusteita.
 

Ihan kaikille tälläinen paikka ei varmasti sovi. Omaan askeettiseen, pohjimmiltaan vähän introverttiinkin, luonnosta voimaantuvaan sielunmaailmaan se sopi täydellisesti. Voisin kuvitella itseni Hüttelle kesätöihin taas joskus sitten, kun omat lapset ovat jo niin isoja, etteivät minua kotona enää tarvitse. Sitä ennen suunnitelmissa on Pikku Heidi -projekti, vuoristoelämän alkeet osa 1, tyttöjen kanssa. Ehkäpä jo ensi kesänä.

SYNTYMÄPÄIVÄ - MIKÄ IHANA TEKOSYY SISUSTUSHAAVEIDEN TOTEUTTAMISEEN

Syyskuun viimeisenä saan aina vuoden lisää mittariin ja sen siivin olen tottunut hankkimaan itselleni jotain sellaista, mikä on poltellut mielessä jo pidemmän aikaa. Useimmiten jotain sellaista, mikä ei olisi ollenkaan välttämätöntä elämän jatkumisen kannalta. Ehkä saan jonkun hullun maljakkonaisen leiman otsaani nyt, mutta senkin uhalla on pakko tästä 37. vuoden aarteesta teille kertoa. Tämän vuoden synttärilahjaani emmin kahden Helsingin reissun verran ja lopulta juhlapäivän aattona raahasin junassa hurjan isoa pakettia. Hieman nauratti ja ehkä vähän nolottikin: vaasipaketin vaatiessa yhden hengen istumapaikan tituleerasin kyllä itsekin itseäni hetken aivan hulluksi. Onneksi kanssamatkustajat eivät tieneet, että oli kyse maljakosta.

Carina Seth Anderssonin Svensk Tennille suunnittelema vaasi on kummitellut mielessäni tuon tuosta, vuosi sitten viimeksi tässä ruokailutilan suunnittelupostauksessa. Tuo viaton haavekollaasi onkin muuten toteutunut nyt tuoleja lukuun ottamatta. Joita niitäkin viime viikonloppuisella Helsingin reissulla kävin vaihteeksi taas koeistumassa. Tarkkaan harkittu päätös toivottavasti kestää parhaiten aikaa.

Synttärisunnuntaihin kuului myös ihan oikeita yllätyksiä. Äidin tuomat gladiolukset avautuivat viikossa niin upeiksi, että tekisi mieli istuttaa niitä omaankin kukkapenkkiin. Anoppi puolestaan oli käärinyt tyylilleen uskollisena pakettiin Marimekkoa. Tuo valkoinen pitkänmallinen lautanen viehättää kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monikäyttöisyydessään. Silloin kun ei ole tarjoilukäytössä, se sopii hyvin erilaisiin asetelmiin. Nyt sitä koristaa Lampe Bergerin huoneilmanpuhdistin, jota olen pyrkinyt käyttämään aktiivisemmin. Sen rinnalla Walesin muistoina muutama kuivunut hevoskastanja sopii syksyyn ja tuovat Cardiffin ja Llandough Primary Schoolin taas vähän lähemmäksi. Hevoskastanjoista oli aina syksyn tullen tyttöjen koulupuvun taskut täyttyneet koulun pihan pikkumetsikössä leikittyään.

Dagg-vaasi on uskomattoman kaunis tyylinäyte käsityötaitururuudesta, jossa suunnittelijan luonnon inspiroima visio ja lasinpuhaltajan taidokkuus kohtaavat. Kookas maljakko on omiaan näyttäville kukkasille, mutta veistoksellinen itsessään ilman kukkiakin. Äskeiseltä metsälenkiltä teki mieli napata kauniin punertavat pihlajanoksat vaasin uusiksi tulokkaiksi, mutta kirittäjän juoksuvauhti ei sallinnut pysähdystä. Ehkä täytyy tehdä rauhallisempi kävelylenkki pikapuoliin takaisin metsään, ennen kuin ruskan värit ovat kaunis muisto vain.

Täällä alkaa olla leppoisan rentouttava viikonloppu takana. Perjantaina juhlimme kolleegojen kanssa maailman opettajien päivää perinteisin kekkerein kynttilöitä sytytellen ja kuohuvaa kilistellen. Perjantai-illan hyvä flow jatkui lauantaina ihan vain kotona puuhastellen, lenkkeillen ja leväten. Tänään olisi vielä edessä kymppikahvit naapurin tytön synttärijuhlilla, jonka jälkeen olenkin simpukkarisottoa ja valkoviinilasillista vaille valmis kohtaamaan tulevat viisi täyteläistä työpäivää ennen perjantaina koittavaa syyslomaa. Voi kun säilyisi nämä kauniin syksyiset säät vielä hetken ennen talventuloa, perjantaina nimittäin satoi se aina yhtä taianomainen ensilumi työpaikan pihalle. Lomatoiveina ei nimittäin toistaiseksi ole kummoisempaa kuin ruskaretki Kolin kansallispuiston kauniisiin maisemiin. 

SYKSYN TUNTUA

Pitkän kuuman kesän aikana kodin sisustaminen ei tuntunut niin akuutilta. Koti on säilynyt melko ennallaan ja tunnen yhä vähemmän tarvetta päivittää kotia edes piensisustuksella. Pienempääkin hankintaa tulee harkittua aiempaa tarkemmin, kun isommatkin sisustuksen linjat ovat vielä niin kesken. Syksyn tuntu kuitenkin aina siirtää ajatukset kodin sisustukseen samaan aikaan, kun sateiset ja pimenevät illat siirtävät elämän ulkoa sisätiloihin. Tuskin olen ainut, joka on viimeisten iltojen aikana tunnelmoinut jo kynttilänvalossa, sytyttänyt takkaan syksyn ensimmäiset tulet tai lämmittänyt saunaa pitkän tauon jälkeen. Tyynyt kaipaavat vähän syksyistä sävyä ja verhotkin tekee mieli vetää alas uteliailta katseilta. Niitä verhojahan meillä ei tosin edelleenkään ole. Mutta voi sitä onnen päivää, kun pitkän pohdinnan tuloksena tilatut verhot toivottavasti ensi viikolla valmistuvat tuomaan yksityisyyttä ja samalla kodikkuutta pimeneviin iltoihin.

Toistaiseksi syksyinen pesänrakennusvietti on aiheuttanut yhden sisustustyynypäivityksen reviteltyäni tuon kauniin ruskean tyynynpäällisen verran ja eräänä tuikitavallisena tiistaina tunsin ansainneeni useamman kuukauden tauon jälkeen taas leikkokukkia. Viime viikonloppuinen visiitti Habitare-messuille tarjoili vähän runsaammin ruskean sävyjä ja muutenkin aikamoisen sisustusähkyn.

Habitaren positiivisimmat löydöt tein Kaarnia Designin akustoivasta taiteesta sekä siedettävän hintaisista sohvista, virolaisen Oot oot -merkin osastolla oivalsin, että hyvästä sohvasta ei välttämättä tarvitsekaan maksaa itseään kamalan kipeäksi. Molempia olemme tulevan vuoden aikana varmasti vailla, sekä akustoivaa taidetta että kaunista ja kestävää olohuoneen sohvaa. Näiden hankinnassa voitte luottaa verhovauhtiimme. Hiljaa haudutellen hyvä tulee.

Syyskuu on houkutellut myös pitkästä aikaa leipomaan, kun intensiivisen arjen vastapainoksi tekee mieli viikonloppuisin muuntautua pullantuoksuiseksi äidiksi. Arkena meillä harrastetaan jokaisena iltana ja siihen päälle vielä kaikki syyskuiset vanhempainillat ja kokoukset, joten keittiössä on menty aikataulusyistä melko suoralinjaisesti sen suuremmin fiilistelemättä. Viikko sitten sunnuntaina tein kuvien firenzeläisen omenakakun, jonka tuoksu ja maku toisti syksyä juuri sopivasti ja sai aikaan tavoittelemani vapaapäivän tunteen. 

Viime aikoina on viikonloppuisinkin ollut sen verran monenlaista menoa, että tämä viikonloppu lähes tulkoon kotosalla tulee kuin tilauksesta. Huomenna päätetään esikoisen suunnistuskisakausi lähistöllä ja sunnuntaina käydään onnittelemassa yhtä hurmaavaa veljesparia. Jospa sää sallisi syksyisen retken lähiluontoon alkanutta ruskaa ihmettelemään ja sateen sattuessa innostuisimme tyttöjen kanssa taas leipomishommiin. Kai nuo isot ikkunatkin pitäisi uusia verhoja ja tulevaa talvea varten vielä puhdistaa ja ensi viikkoa varten vähän töitäkin jossain välissä tehdä. Tänä iltana jos kuitenkin ottaisi hetken ihan iisisti!

Hyvää viikonloppua, toivottavasti olet vielä siellä!

RUOKAINSPIRAATIOTA SYKSYYN

Ruokakirjojen selailua olen nostattanut blogissa ennenkin. Ne ovat käytössäni useimmiten niillä hetkillä, kun ruokaa on mahdollisuus laittaa pitkän kaavan mukaan hoppuilematta. Myönnän myös omistavani muutaman kirjan, joista en ole koskaan vielä kokeillut yhtään reseptiä. Ruokahaaveilu ja kauniiden ruokakuvien katselu on toisinaan lähes rinnastettavissa hyvän ruuan syömiseen. Todellisena heräteostoksena menin kesän alussa lentokentän lähtöportille kiirehtiessäni tilaamaan ensimmäistä kertaa myös ruokalehden, jonka tilausjakson alku sijoittui kivasti juuri syksyyn ja töiden alkuun. Arjen pyörteissä kun ne ruokaideat tahtovat olla minulla aika vähissä. Ensimmäisenä tuosta lehdestä valmistukseen päätyi tummien marjojen sävyttämä parmankinkkupizza, johon sovelsin tosin ystävän suosittelemaa gluteenitonta pohjaa. Karhunvatukat, mustikat ja parmankinkku parmesanin ja yrttiöljyn parina - oli muuten niin hyvä kombo.

Tänään on viikosta se hetki, kun ehtisin ajatuksen kanssa kokkaillakin, ehkä alustettuna ulkoilmaelämällä sään ollessa taas niin kuvankaunis. Takana on aika intensiivinen työviikko ja päälle vielä suunnistusleiri- ja kilpailusettiä oman ja muiden junioreiden kanssa. Eilen illalla livistin tosin leiriltä kotiin yöksi, kun viime viikonloppukin vierähti suurilta osin samaisissa puuhissa toisella puolen Suomea. Kesäloman joutilaisuus on vain kaunis muisto jossakin lähimenneisyydessä ja syksyn arki-illat ja viikonloput ovat täyttyneet lasten harrastuksista, vanhempainilloista, kisareissuista ja omistakin kivoista menoista. Siksi ajatus vapaapäivästä ihan vaan kotona tuntuu taas saaneen erityisen kultaisen reunuksen.

Suloista sunnuntaita myös sinulle!

ETUPIHAN ISTUTUKSET

Kesän aikana etenimme pihan kanssa todella maltillisesti. Kuuma ja kuiva kesä ei juuri houkutellut siirtymään istutusmietteistä toiminnan tasolle. Kolmannen kerran kylvetty nurmen siemenkin kun tuppasi päätymään itämisvaiheen sijaan pikkulintujen suuhun. Ihan jo kesäkukkaistutukset ruukussa tuotti tänä vuonna päänvaivaa, kun en oikein tykännyt jostain syystä juuri mistään kukkivasta (kuulostaa kyllä vaikea-asteiselta kukkahattutädin masennukselta). No laventelit, muratit ja tuijat hoitivat kesäkukkien virkaa oikein mainiosti. Terassilla kasvoi näiden kaverina myös tummanvioletti koristebataatti. Etuoven pieleen suureen ruukkuun päädyin hankkimaan varrellisen pallotuijan, mikä toimii mielestäni tuossa aivan ihanasti.

Niin ihanasti, että en saanut noita sopuhintaisia puita lopulta mielestäni ja etupihan puoleiselle seinustalle suunnittelinkin tässä huumassa istutusalueen, jota nuo pallotuijat melko symmetrisesti rytmittää. Istutusalueella on yli kymmenen metriä pituutta, joka kaartuu lopulta talon kulmalla vähän myös kodinhoitohuoneen ovelle päin. Mullat tähän kohtaan laitettiin jo viime kesänä nurmimullan ja piha-alueiden rajauksen kanssa samaan aikaan. Tänä kesänä tuo penkki alkoi tietenkin vähitellen kasvaa heinää ja loppukesästä näky alkoi olla jo niin kamala, etten kestänyt sitä enää katsella. Puoli päivää meni kitkiessä multaa uuteen uskoon, jonka jälkeen itse istuttaminen olikin sitten ihan pala kakkua.

Varrellisten pallotuijien kaveriksi hankin kymmenkunta pientä pallotuijaa, syyshortensiaa, kuunliljaa sekä muutaman hopeatoppo-heinäkasvin. Taimet ovat toistaiseksi vielä melko kaukana toisistaan, mutta vähän jännittää nähdä, kuinka nopeasti ne kasvavat kookkaammiksi. Vai käykö sittenkin niin, että etenkin tuijat kärtsäävät jo heti ensi keväänä.

Nyt tämä sisäänkäynnin pallotuija on ehkä vähän liikaa muiden pallotuijien kanssa eri linjassa kasvaessaan. Ennakoin tätä kyllä ja jätin istutusalueeseen vielä yhden varrellisen pallotuijan mentävän kohdan kodinhoitohuoneen oven luo. Talveksi täytyy siis keksiä jouluvaloja varten uusi puska oven pieleen.

Etuoven rappuset olisi myös ihana saada viimein laatoitetuksi. Olen yrittänyt edelleen etsiä sopivaa laattaa, toistaiseksi kuitenkin tuloksetta. Joku ehkä muistaa laattapohdintaani tästä viimesyksyisestä postauksesta. Niin kaunis kuin tuokin laatan sävy on, koitan vielä löytää saman kuvion mustavalkoisena jostakin. Kaikki vihjeet otan ilolla vastaan. Ollapa sateisessa saarivaltiossa, sieltä ei tarvitsisi kauan etsiä.

Alunperin olin ajatellut hankkivani syyshortensian taimet valkoisin kukin, mutta kaikista puutarhan lajeista ihastuin eniten kuitenkin tähän Early Sensation -lajikkeeseen, joka aloittaa kukintansa noin lähes valkoisena, hennon vaaleanpunaisena ja muuttuu syksyä kohti jo melko purppuranpunaiseksi. Tavoitteenani on hillitä hortensioiden kasvua leikkaamalla niin, että ikkunan edustat eivät pääsisi liiaksi puskittumaan. Hyvä syy siis napsia kukintoja maljakkoon saakka jo näin alkuvaiheessa kasvua.

Maisemointikankaan päälle hankimme mustaa kuorikatetta. Ehkä tuo laudoin toteutettu piha-alueiden rajauskin vielä saa kauniimman toteutuksen, kun jossain välissä laatoitamme tai asfaltoimme kulkureitit. Olisin siihen niin valmis jo nyt, kun tuota kivituhkaa kulkeutuu kenkien pohjassa ärsyttävästi joka paikkaan.

Niin paljon on pihassa vielä tekemistä, mutta jostain on sentään jo aloitettu. Alunperin meidän piti istuttaa raja-aidatkin nyt loppukesästä, mutta taidamme jättää homman suosiolla ensi kesään. Ehdimmepähän muhitella päätöksiä vielä ihan rauhassa. 

Tulevana viikonloppuna saadaan toivottavasti julkisivua vähän valmiimpaan kuosiin maalauksen saralla, kun osa autokatoksesta täytyy maalata vielä toiseen kertaan. Hyvä syy tehdä homma lopulta alta pois, kun neuvokas naapuri avitti asiaa työntämällä jo eilen valmiiksi kootun telineen pihalle maalausta odottamaan. Ehkä myös viimein uskallan trimmata noita pallotuijia pyöreämmiksi, eiköhän ne ole jo ehtineet juurtua.

Minä kipaisen huomenna vielä muutamaksi tunniksi töihin, mutta sitten: hyvää viikonloppua!

KESÄKUINEN VAELLUSRETRIITTI ALPEILLA

Syvä hiljaisuus. Yhdistää niin blogia kuin alkukesän vaelluspäiviä minulle niin rakkaissa maisemissa Sveitsin Alpeilla. Nämä kuvat ovat täällä odottaneet tätä hetkeä, kun tekee mieli pitkän blogihiljaisuuden jälkeen taas sanoa jotain. Kesäloma meni ja ennakkoajatuksistani täysin poiketen, tämä kesä oli koko blogitaipaleeni hiljaisin. Tänä kesänä teki selvästikin mieli elää aivan muissa sfääreissä. Nyt arjen karusellissa pian pari viikkoa pää pyörällä pyörittyäni tuli viimein sellainen innostunut tunne puhaltaa blogiin taas elämää ja tulla moikkaamaan teitä. Ja tässä aloittamisen vaikeudessa ajattelin matkakuvien toimivan taatusti. Aina ajankohtainen aihe, vaikka reissusta onkin jo kulunut vähän pidempi tovi.

Teen melkoisen sosiaalista työtä, joten vapaa-ajalla hakeudun monesti luonnonrauhaan lenkkeilemään. Metsän keskellä on niin hyvä. Sama pätee eteläwalesiläisiin rantoihin tai sveitsiläiseen vuoristoon. Harmi, että niihin maisemiin on vähän pidempi matka. Ihana hiljaisuus, jonka rikkoo korkeintaan salaperäiset suhinat varvikossa, aaltojen pauhu vasten rantakallioita, lampaankellon kilkatus tai murmelien kirkaisut kivisistä piiloistaan. Vuoristossa samoamisen voimauttavan vaikutuksen sain tuntea taas nahoissani, kun pääsin heti töiden loputtua alkukesästä vanhoihin kotimaisemiini Zermattiin reilun viikon mittaiselle vaelluslomalle. Matkan pääasiallinen syy löytyy entisen työpaikkani 20-vuotisjuhlista, mutta ovelasti virutin matkustusaikaa juhlien molemmin puolin niin, että ehdin rauhassa samoilla kaikki vanhat lempivaellusreittini läpi ja viettää myös aikaa vanhojen ystävien kanssa. Reissu sattui aivan täydelliseen saumaan superintensiivisen työvuoden päätteeksi ja oli mitä oivallisin karistamaan työasiat mielestä ja heittäytymään loman vietäväksi.

Tänä vuonna kesäkuun alku toimi loistavasti vaellusajankohtana, kun 1600 metrin korkeudessa sijaitseva Zermattin kylä jopa yli kolmen kilometrin korkeuteen ulottuvine vaellusreitteineen ei vielä pullistellut turisteista. Koska vaellus- ja kiipeilysesonki Matterhornin ympäristössä alkaa yleensä vasta kesä-heinäkuun vaihteessa, ei kävelypäivän aikana välttämättä kävellyt vastaan ainuttakaan ihmistä. Kylässä toki törmäsin sattumalta jopa yli kymmenen vuotta vanhoihin tuttuihin. Vaikka olenkin maailmaan melko ekstrovertisti orientoituva persoona, tarvitsen elämääni tälläisiä introverttiyden retriittejä, jolloin tilaisuus keskusteluun mahdollistuu korkeintaan sinua epäluuloisesti pälyilevien lampaiden kanssa. Yritän muistaa tämän mahdollisuuden myös ensi keväänä kesäloman kolkutellessa nurkan takana. Sitäpaitsi viikon vaellusloma näytti toimivan hyvänä ponnahduslautana koko kesän jatkuneelle ahkeralle liikkumiselle.

Yhä edelleen tuntuu ajoittain kovin epätodellista, että kuvien maisemat ovat joskus olleet kotini. Tänä vuonna olenkin ollut niin onnekas, kun olen saanut matkustaa sekä talviseen että kesäiseen Zermattiin. Talvisemman When in Zermatt -jutun voit lukea täältä.  Tähän juttuun kokosin sekalaiset maisemapalat useamman päivän kävelyreiteiltä, mutta muutamia kuvia säästin vielä omiin juttuihinsa, joiden kautta pääsette mm. kurkkaamaan yhdelle näissä maisemissa sijaitsevalle entiselle työpaikalleni. Jospa saisin jonkun teistäkin innostumaan reissusta Matterhorn-vuoren kuvankauniiseen ympäristöön. 

Nyt suuntaan katseen kohti viikonloppua ja kaikkea kivaa, mitä se tuokaan tullessaan! Muistan myös sen elokuisen metsän voimauttavan vaikutuksen näin ensimmäisen täyden työviikon jälkeen, muistathan sinäkin! Kiva, jos olet siellä vielä!