18.10.2018

ELÄMÄÄ EUROPAHÜTTELLÄ (JA MAAILMAN PISIN RIIPPUSILTA)


Viikko 42 ja perinteinen syysloma. Olemme viettäneet lasten kanssa lomaa kotosalla ja viikon aikana olen ehtinyt tehdä monia sellaisia asioita, mitkä perusarjessa jäävät kaiken muun jalkoihin. Netflixin ja neulomisen lisäksi olen iltaisin käynyt valokuvia läpi ja palannut niiden avulla kesälomareissuni maisemiin Sveitsin Alpeille, karun kauniille Kap Verdelle, jouluvalojen valaisemaan Lontooseen, Bathin historiallisille kaduille, Etelä-Walesin rannoille. Samalla myös jo vähän tulevia lomareissuja suunnitellen. Perinteiset rantakohteet eivät ole viime aikoina niinkään kiehtoneet, ennemminkin aktiivi- tai kaupunkilomat. Mieluiten muistojen maisemiin Britteihin tai Sveitsiin. Yksi Pariisin reissukin olisi kevään mittaan toteutettava, sen olen tyttärelle luvannut jo kauan sitten täyden kympin kunniaksi. Nyt kun pitkän tauon jälkeen saan opettaa taas saksan kieltä, myös Berliini tai Wien kiinnostaisi kovasti. Lapset alkavat olla jo sen ikäisiä, että olen vakavasti miettinyt myös viikon-parin kesäopintoja jossakin saksankielisellä kielialueella. Haaveilu ja suunnittelu on matkustuksessa monesti lähes yhtä kiehtovaa kuin itse reissu. 


Ehkä muistattekin aiemmat blogipostaukseni - tänä vuonna tein paluun nuoruuteni Sveitsiin. Ensin talvella miehen kanssa Zermattissa viikon lasketellen ja sitten kesäkuussa itsekseni Zermattin lähistöllä vaellellen ja entisen työpaikkani 20-vuotista taivalta juhlistaen. Sain tuolloin Insta storyn kautta hurjasti ihmettelyjä tästä vuoristomajasta ja maisemista, jonne pääsin yli 10 vuoden tauon jälkeen vihdoin taas fiilistelemään uskomatonta ympäristöä, jossa työskentelin parin kesäsesongin ajan 2000-luvun alkupuolella. Tässä jutussa viimein tarinaa Europahütte-ajoistani, melko pitkästikin. Saat luvan katsoa myös pelkät kuvat, jos ei kärsivällisyys riitä kirjoitettuun juttuun.




Europahütte sijaitsee 2222 metrin korkeudessa 9 kilometrin päässä Zermattin hiihtokeskuksesta. Pikkuisen Randan kylän yläpuolella vuoren rinteessä sijaitsevalle vuoristomajalle pääsee kylästä verkkaiseen tahtiin parissa tunnissa kävellen (omat enkkani taitaa olla 55 minuuttia, vauhdilla jyrkintä reittiä ylöspäin harppoen). Maja on rakennettu korkealla kulkevan vaellusreitin varrelle majoitus- ja ruokailupaikaksi vaeltajille, jotta heidän ei tarvitse laskeutua vaelluspäivien välillä alas laaksoon ja taas aamulla nousta takaisin ylös reitille. Ekstremevaeltajat voivat valita reitikseen jopa 162 kilometrin pituisen korkealla kulkeavan Tour Monte Rosa -reitin, joka kiertää ympyräreittinä Monte Rosa -vuoren ympäri Italian puolelle ja takaisin. Ehdottomasti yksi elämäni bucket list:lle kirjatuista projekteista. Reissu, johon saisi varata vähintään viikonpäivät aikaa. Europahütte on myös päiväretkeilyn päässä. Vaeltajien lisäksi hütte palvelee vuorikiipeilijöitä, jotka jatkavat Europahütteltä ylöspäin Domhüttelle kolmeen tuhanteen metriin ja siitä edelleen neljän ja puolen kilometrin korkeudessa sijaitsevalle Sveitsin korkeimmalle huipulle Domille. Tuon reissun sain tehdä minäkin toisena hüttekesänäni, kun työnantajat Kati ja Marcel sen minulle lahjaksi antoivat.





Tänä kesänä juhlimme siis Europahütten 20-vuotistaivalta. Pääsin toista kertaa ylös helikopterin kyydissä, kun lensin Hütten emännän Katin kanssa ylös jo pari päivää ennen juhlia laittamaan paikkoja kuntoon heti juhlien jälkeen alkavaa sesonkia varten. Petasimme kaikki yli 40 petipaikkaa, järjestelimme ylös lennätetyt ruokatavarat ja muut tarvikkeet varastoihin, pesimme ikkunat ja siistimme paikat muutenkin ojennukseen.

Juhlissa oli hauska tavata työntekijöitä muilta kesiltä. Kesät ylhäällä Hüttellä olivat vertaansa vailla. Ne antoivat paljon, mutta myös vaativat paljon. Näitä hetkiä oli hauska muistella sellaisten ihmisten kanssa, jotka tiesivät tasan, mistä puhuttiin. Tuolla korkeuksissa vietimme tosi tiivistä elämää pienissä sisätiloissa, välillä lähes pari viikkoakin putkeen työskennellen. Olimme yhtä suurta perhettä omistajaperheen, Katin ja Marcelin ja lasten, sekä parin muun työntekijän kanssa. Myös kyläläiset tulivat tutuksi ja paikkakunnalle oli helppo kotiutua. Ylhäällä hüttellä ei voinut välttyä Hüttenkollerilta, mökkihöperyydeltä, eräänlaiselta yksinäisyydeltäkin toisinaan, vaikka päivät täyttyivätkin sosiaalisista kohtaamisista. Niistä olisikin juttu jos toinenkin kerrottavana, Kerran pari viikkoa saksalaisia eläkeläisiä kestinneenä tuntui eräänä päivänä taivaan lahjalta, kun ovesta asteli sisään pari nuorta kiharatukkaista australialaista surffaripoikaa.  Kun pääsimme viettämään vapaapäiviä useamman päivän työputken jälkeen, kävelimme alas Randan kylään, jossa asukkaita tuolloin oli parin sadan luokkaa. Muistan edelleen sen epätodellisen tunteen, kun laskeudut illansuussa pitkästä aikaa alas vuorien rinteeltä ja näet ensimmäistä kertaa katuvalot, ehkä pari autoakin kylänraitilla. Tunsit palanneesi sivistyksen pariin, vaikkakin sveitsiläisellä mittapuulla oltiin edelleenkin aivan Urwaldissa. Ikimetsissä.





Vapaa-aika ylhäällä, aamuisin ennen työvuoroa, iltapäivisin työtuntien välissä tai iltaisin viimeistenkin tiskien jälkeen, oli ihanan yksinkertaista - näin jälkeenpäin ajateltuna todellista hiljaisuuden retriittiä, mindfulnessia ja downshiftausta parhaimmillaan. Useimmiten kulutin vapaat valoisat tuntini lenkkeillen. Iltaisin luin tai seurustelin hüttenväen ja asiakkaiden kanssa. Vaeltamisesta ja juoksemisesta en saanut tarpeekseni, vaikka reitit kesien myötä aika yksitoikkoiset olivatkin. Hütteltä lähti polku vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas :). Siinä tuli kivilouhikot ja murmelien kolot parina kesänä melko tutuiksi. Ympäröivät maisemat, raikas vuoristoilma ja sään vaihtelut saivat tuikitutut reitit tuntumaan silti aina yhtä ihanilta.
 




Aikamoisia vaaranpaikkojakin vuoristossa tuli kohdattua, niistä yleisimpänä kivivyöryt, joita lähellä oli niin paljon, että vyöryt ovat vuosien saatossa rikkoneet pahimpien vyöryalueiden kohdalle rakennetut tunnelit tai pienemmät sillat. Vuosi sitten kesällä Hütten lähelle pahimpaan vyörypaikkaan rakennettiinkin kuvissa näkyvä maailman pisin riippusilta, Charles Kuonen (- paikallisen viinitilallisen, siltaprojektin pääsponsorin, mukaan nimetty) riippusilta on lähes puoli kilometriä pitkä ja sijaitsee nyt sen verran korkealla, ettei vyöryjen pitäisi sitä tavoittaa. Olipa aika uskomatonta astella ensi askeleet vain 65cm leveällä sillalla. Aiemmin Hüttelle löysi vain todelliset retkeilijäsielut, nyt maailman pisimmäksi mitattu silta houkuttelee kiipeämään korkeuksiin jos jonkinäköistä varvassandaaleissa ja farkuissa matkaajaa. Itsekin kohtasin noina päivinä aika monta voimiensa äärirajoilla ponnistelevaa kävelijää, jotka eivät voineet uskoa, että sillalle oli vielä sittenkin niin pitkä ja raskas matka. Sitä myötä Hüttenkin asiakaskunta on kasvanut huimasti. Ennen helikopterilla lennätettiin lisää ruokatarvikkeita ylös ehkä kerran viikossa, nykyisin lentoja saa tehdä lähes päivittäin. Myös majan terassia suurennettiin tälle kesälle ja kanssamme ylös lennätettiin myös paikallisen puusepän tekemiä ulkokalusteita.
 


Ihan kaikille tälläinen paikka ei varmasti sovi. Omaan askeettiseen, pohjimmiltaan vähän introverttiinkin, luonnosta voimaantuvaan sielunmaailmaan se sopi täydellisesti. Voisin kuvitella itseni Hüttelle kesätöihin taas joskus sitten, kun omat lapset ovat jo niin isoja, etteivät minua kotona enää tarvitse. Sitä ennen suunnitelmissa on Pikku Heidi -projekti, vuoristoelämän alkeet osa 1, tyttöjen kanssa. Ehkäpä jo ensi kesänä.

3 kommenttia:

  1. Olipa upea kirjoitus Hanna😊 tervetuloa ensi kesänä uudestaan, nyt on Hütte kiinni ja me ansaitulla lomallamme😎😎 terkkuja

    VastaaPoista
  2. Kauniita kuvia ja juttuja. Me lähetään huomenna syyslomalaisten luokse. Terveiset toiselta laidalta!

    VastaaPoista
  3. Lovely favorites post!, Appearance with informality content,

    today I have found your site, I fan of your site. You have

    to keep doing such an article even future.



    Hindi paheliyan
    Hindi funny jokes
    Hindi riddles

    VastaaPoista

Olen iloinen, jos moikkaat Pastellimajassa käydessäsi!