VOI IHMETTÄ, TÄÄLLÄ OLLAAN.

 

Uudessa kodissa, uudessa kotimaassa, Cardiffissa Etelä-Walesissä.

Kolmen pitkän viikon jälkeen viimein täällä blogissakin.

 Moi kaikki!

 

 

Uutta ihmetellessä ja pala kerrallaan haltuun ottaessa ajantaju on hävinnyt ja aika pysähtynyt. Ensimmäiset viikot ovat kuluneet uuteen asuntoon pesiytyessä, tavaroita järjestellessä, lähiympäristössä ja vähän kauempanakin retkeillessä. Ihan vain ruokakauppaa tai bussipysäkkiä etsien.

 

 

 Juhannuksesta täällä ei ollut tietoakaan. Meidän kotilahdella, Cardiff Bayssä järjestettiin maailmanluokan purjehduskilpailu Extreme Sailing Series, jonka tiimoilta tuossa riitti ihmeteltävää ihan muutaman minuutin kävelyn päässä. Purjeet näkyivät ja musiikki kantautui kotiparvekkeelle saakka. Sen lisäksi paikalliset viettivät eilen isänpäiväänsä, minkä ansiosta erotuimme verkkareissamme rantareiteillä sopivaa ravintolaa etsivistä kauniisti pukeutuneista perheistä.

Uuden alku muistuttaa melkein lomamatkaa, kaupunkilomaa vuokratussa huoneistossa.  Kun siihen lisää paikallisen byrokratian kiemurat, uuden maan erilaiset hassuiltakin tuntuvat säännöt ja käytännöt sekä tietenkin sen, että perheen mies on arkiaamuisin ehtinyt hävitä työmaalleen ja palailee vasta iltaruuan aikoihin, saa muistamaan, että olemme täällä aivan itseksemme ilman Suomen tukiverkkoa, ainakin toviksi jäädäksemme.

Kuitenkin olen oikeastaan hämmästynyt, kuinka nopeasti arki tänne on asettunut. Lapsetkin puhuvat jo kodistaan, liikkuvat lähiympäristössä jo melko luontevasti, katsovat englanninkielisiä lastenohjelmia kyselämättä suomenkielisten perään. Isompi on monesti jo todennutkin pikkufilosofin taidoillaan, että kyllä tämä elämä pikku hiljaa alkaa täällä sujua.

 

Ilman kipuiluja tästä ei tietenkään ole selvitty. Erityisesti ensimmäinen viikko meni vuoristorataa. Lapset kinastelivat ja kiukuttelivat kaiken aikaa, kaipasivat valkoiseen taloomme takaisin ja erityisesti esikoinen ikävöi rajustikin ystäviään. Pienetkin vastoinkäymiset aiheuttivat suuria tunteita. Saati sitten suuret, kuten puolen tunnin pyöräilyn jälkeen unelmien uimahallin kassalta kotiin kääntyminen vain koska aikuisella ei ollut lupa mennä uimaan yksin kahden lapsen kanssa, aiheutti melkein itkupotkuraivarit jo vähän varttuneemmassakin uimaan aikoneessa.

Ensimmäisellä viikolla jäin pariinkin otteeseen kiinni miettimästä, että kuka hemmetti keksi tehdä elämässään näin ison muutoksen. Sairaana ja liian väsyneenä vaati melkoista pinnistelyä pitää itsensä kasassa ja vakuutella lapsille, että kyllä tämä tästä. Stressin sai aikaan jo kierrätyskiemuroiden kanssa arpoessa puhumattakaan paikallisen työvoimatoimiston kanssa painiskellessa. 

Joka päivälle on riittänyt kuitenkin enimmäkseen iloittavaa ja ihasteltavaa, tunne siitä, että tämä kaupunki on viihtyisä ja meillä on täällä hyvä olla, voimistuu päivä päivältä. Tää on meidän juttu! Kotiutumisen positiivissävytteistä tuskaa voisi verrata neljänkymmenenkahdeksan hengen herkulliseen mansikkakakkuun, joka vain sinulle on annettu, mutta jota olet pakotettu syömään espressolusikalla suoraan tarjottimelta.

Kyllähän tätä kotiutumista kovasti auttaa kiva asunto kivalla paikalla ja muutamat kontaktit, joita Cardiffin Suomi-koulun kautta saimme. Muutaman kerran ollaan siis jo ehditty saada seuraakin, minä vertaistukea jo kauemmin täällä olleilta suomalaisäideiltä ja tytöt ikäisiltään lapsilta, joista osaa puhuukin suomea, osa vain ymmärtää. Vielä kun saadaan tyttöjen kouluasia etenemään toivottavasti parin viikon sisään, niin suurinkin kivi vierähtää sydämeltä. Meillä tosiaan tuo kolmevuotiaskin aloittanee koulussa syksyllä vapaaehtoisen nursery-vuoden.

Tässäpä päällimmäisiä ajatuksia ensi alkuun uuteen elämään sopeutumista. Nyt kun saimme netinkin toimimaan viikonloppuna, asioiden selvittäminen ja yhteydenpito kotiin helpottuu. Ei olo tunnu aivan niin yksinäiseltä. Hyvänä esimerkkinä esikoinen leikkii parhaillaan Skypen välityksellä kotikadun ystävänsä kanssa, melko liikuttavaa kuunnella tuota riemua taustalta. Blogiinkin luvassa pian lisää juttua, pala kerrallaan uusia nurkkia ja uusia retkikohteita. Jännä nähdä, millainen sillisalaatti tästä vielä kehittyy. Fiiliksen ja inspiraation mukaan mennään. Myös postaustoiveita voit laittaa sähköpostiin tai kommenttikenttään.
 

 

Ootko mukana?

 

 

Kuvat ovat meidän ensimmäisten viikonloppujen retkiltä Etelä- ja Länsi-Walesin karunkauniille rannoille. Osan kuvista on ottanut kuusivuotias Linda, joka on innostunut tähtäilemään järkkärillä. Huikaisevan kauniissa puitteissa täällä siis saadaan aikaamme viettää, niissä riittää varmasti ihmeteltävää vielä pitkäksi aikaa!

// And for my foreign readers: Here we are wondering our new life in Cardiff, South Wales, UK.
I may write some lines in english in my future blog texts. "When in Rome, do as the Romans do."